“Silli ja ikuisuus” – Demokraatin arvostelu Eikä merta enää ole:sta

Meriteatteri vieraili Teatteri Telakalla Tampereella 15.-17.4.2016 esityksellään “Eikä merta enää ole”. Demokraatti-lehden Pertti Julkunen kirjoitti esityksestä seuraavasti:

 

Meriteatterin Röölä-trilogian viimeinen osa käsittelee suomalaisen silliteollisuuden kukoistusta ja kuolemaa satamakylän ihmisten näkökulmasta. Samasta kulmasta nähdään muutakin. ”Eikä merta enää ole” on kertomus edistyksestä ja nostalgiasta, työstä ja luopumisesta.

Esitys on saanut paljon ihastunutta kiitosta. Tiesin, että kehu ei ole aiheetonta, sillä mukana on minulle ennestään tuttuja Nätyn näyttelijöitä. Hyvästä ennakkoasenteestani huolimatta yllätyin näkemästäni. Tämä on vielä parempaa kuin odotin! Meriteatteri löytää jotakin, jota kaikki taiteentekijät etsivät, mutta harvat löytävät. He osaavat luoda tunteen, jossa tuttu tuntuu vieraalta ja vieras tutulta. Siinä tunteessa yksinäinen ja kiitollinen katsoja saa yhteyden toisiin yksinäisiin ja kiitollisiin, hyvin erilaisiin katsojiin.

Sillitehtaan tyttö

Tuntuu selvältä, että merelliset ihmiset näkevät Meriteatterin esitykset toisin kuin sisämaalaiset. Olen liikkunut lapsena ja nuorena savolaisveneellä sisävesillä. Merellä en ole soutanut kertaakaan, mutta minulla on silti vahva tuntuma siitä, että järvi ja meri ovat eri elementtejä. Niissä vallitsee erilainen henki ja kulttuuri. Meriteatteri toi Telakan näyttämölle meren tunnelman. Vanhoista hetekoista tehty vene ja lakanasta tehty purje toivat rannikon oudon hengen. Rautaisella Saukko 1 –laivalla Jäämerta seilaavien sillimiesten työläiskulttuuri oli minulle vierasta lajia. Ja samalla kaikessa tässä oli jotakin totaalisen tuttua, jotakin tuskallisesti pistävällä tavalla omaa.

Näytelmän henkilöt kertovat kaipaavansa jotakin, jota eivät ole vielä saaneetkaan. Heitä kuunnellessani tunnen ikävöiväni jotakin, joka minulla jo on, ja jota en ole vielä ehtinyt menettää. Kaipuuta ja luopumista käsitellään henkevän hauskasti, niin kuin hyvässä teatterissa aina tapahtuu. Hauskuus pitää kiinni esityksessä. Henkevyys vie minut melkein huomaamatta omaan lapsuuteeni ja sukulaisteni traagisiin ja koomisiin, ei-merellisiin kokemuksiin. Tapahtuu jotakin, jossa vieraskohtainen muuttuu omakohtaiseksi ja jossa omakohtaisen tuntee vieraskohtaiseksi. Sellaista voi sanoa ”ikuisuuden kosketukseksi”.

Se, että jotkut tekevät ikuisuuden kosketuksia tahallaan, enemmän tai vähemmän kylmästi harkiten, tuntuu konstikkaalta. Mutta niin Meriteatterissa tapahtuu. Se, että kauniin vakava ikuisuus hipaisee katsojaa suloisen hupsuttelevasti, on Anni Mikkelssonin ohjaaman ensemblen maltillisen työn tulosta.

Yleensä sanotaan, että valot toimivat hyvin, kun niitä ei huomaa. Nyt huomasin Nadja Räikän suunnittelemat valot tarkasti. Niiden tarkka huumori loi kokonaisuutta komean suurpiirteisesti.

Näyttelijöiden työ oli esityksen pienestä volyymista huolimatta monipuolista. Laura Halonen näytteli nykyajan nuorta naista nöyristelemättömän nöyrästi. Aikatasojen erittelijänä hän toimi lähempänä ammattirooliaan (siis Laura Halosta) kuin henkilöhahmoaan (Tuulikki Niemeä). Vera Veiskola puolestaan työskenteli lähempänä henkilöhahmoaan, päähenkilö Tyyne Merimaata. Tai tältä ainakin nopeasti katsoen vaikutti. Parempi paneutuminen panee ajattelemaan, että Veiskola loisti kyllä ammattiroolinsa lähellä, mutta tuli sinne mutkan kautta, Tyynen tarina mukanaan.

Edistyksellinen silli

Sillitehtaan työläinen Tyyne menettää veljensä, enonsa, miehensä, maansa ja työnsä. Eikä mertakaan lopulta ole. Eikä riitä, että hän menettää. Hänen täytyy myös aktiivisesti luopua siitä, minkä hän passiivisesti menettää. Ikuisuus hipaisee katsojaa Tyynen persoonan kautta kipeästi.

Näytelmän miehet seilaavat Saukko Ykkösellä Jäämeren silliapajille — ja vetävät vesiperän. Nuotassa ei ole sintin sinttiä. Norjalaisten uivat kalatehtaat ovat vieneet kaiken. Näytelmä kertoo, miten säälimättömästi ns. edistys tuottaa tyhjyyttä, pettymystä, nostalgiaa ja ikävää. Myös se kehityksen vaihe, jota kulloinkin ikävöidään, on aikaisempien nostalgiatuhojen tuotosta. Monet yhteisömuodot hävitettiin ennen kuin sillitehdas saatiin pystyyn Rymättylässä. Sillitalous on muuttunut myös sen jälkeen, kun Saukot lakkasivat seilaamasta 70-luvulla. Norjan pieniltä Hurtigruten –rannikkolaivoilta näki vielä 80-luvun alussa myrskyn silmissä pomppivia pieniä kalastaja-aluksia. Nyt niitä ei enää ole. Eivätkä lokkien kuorot enää laula urkukuoroissa niin kuin silloin.

Silli on ollut mahtava edistyksellinen voima. Muistelen lukeneeni jostakin, että uusi säilöntämenetelmä keksittiin samoihin aikoihin, kun Shakespeare kirjoitti näytelmiään. Jättiläismäisinä massoina liikkuva kala helpotti elintarviketuotannon tarvetta muualla. Maaorjia voitiin vapauttaa tuleviksi tehdasorjiksi. Markkinat laajenivat. Laivat olivat puuta. Sahateollisuus, tukkijätkät ja koko Pentti Haanpään maailma ovat siis sillistä syntyisin.

Mutta miten juuri Haanpää Röölään liittyy? Siten, että tapa, jolla Rymättylän teatteri liittää elävää aikaa ja paikkaa historiaan, tuo hauskasti mieleen Piippolan vaarin sumeilemattomat asenteet.

Pertti Julkunen

(Juttu lainattu Demokraatin sivuilta.)