Lehtijuttuja
Lehtijuttuja

Tamperelaisen arvio “Eikä merta enää ole”:sta 1.5.2016

Osaava Meriteatteri hurmaa katsojat

TEATTERIARVIO / Katariina Fleming

Meriteatteri on tarjonnut kauden ihastuttavimpia esityksiä Tampereen Teatterissa ja Telakalla.Tamperelainen 010516

Naantalin Rymättylässä, Röölän satamassa, kotipaikkaansa pitävä Meriteatteri perustettiin vuonna 2013. Nuorista näyttelijöistä ja opiskelijoista koostuva ryhmä on lumonnut vierailuesityksillään katsojia.

Meriteatterin ohjelmistossa on Lähtö- trilogia: Merimies, muija, kalamiehen koira (2013), Laulu on meren laulu (2014) ja Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu (2015).

Anni Mikkelssonin käsikirjoittamat ja ohjaamat näytelmät löytävät pohjansa ihmisten elämäntarinoista ja Röölän historiasta. Siellä oli vuoteen 1975 asti kuuluisa Saukko-laivasto, joka teki pitkiä pyyntimatkoja Islantiin, myöhemmin Norjan ja Pohjanmeren vesille. Rymättylän sillit olivat maankuuluja, ja Boy -silli aikansa brändi.

Eikä merta enää ole -näytelmän keskiössä ovat sisarukset Tyyne ja Esko Merimaa (Vera Veiskola ja Jaakko Ohtonen). Heidän isänsä ja enonsa ovat kuolleet ja nuorten on tultava toimeen kahdestaan. Tyyne on saanut töitä kalatehtaasta, Esko lähtee sillilaivalle.

Meri on vahvasti läsnä, se antaa ja ottaa. Tyynelle se tuo lainaksi myös miehen – Urmas Meri ( virolainen Mait Joorits) on hänen rakastettunsa.

Antti Autiolla on kaksoisrooli Voitto Merimaana ja kapteeni Luotona.

Näytelmä alkaa perinnetutkija Tuulikki Niemen (Laura Halonen) sisääntulolla. Hän haastattelee vanhaa Tyyneä ja kyselee hänen elämästään. Tutkijan rooli kokoaa mukavasti näytelmän.

Mikä sitten tekee Meriteatterin esityksestä niin hyvän? Sitä on vaikea selittää, mutta näytelmää katsoessaan sen ymmärtää. Nuorten näyttelijöiden vilpitön ja aito esitystapa on hämmästyttävää. Juuri näin tämä pitää tehdä: näennäisen helposti, mutta äärimmäisen taitavasti. Kovin harvoin näkee näin hienovaraisesti tehtyä teatteria.

Koko näyttelijäryhmä on tasaisen taitava, mutta erityisesti vakuuttaa Vera Veiskola. Hänen vanha Tyynensä on pienin keinoin tehty tulkinta ikääntyneestä.

Esitykseen kuuluu oleellisena osana Antti Aution, Jussi-Pekka Parviaisen ja Vera Veiskolan seesteisen kaunis musiikki. Kaikki näyttelijät myös laulavat ja soittavat.

Lavastus hoituu muutamalla vanhalla hetekalla, joista syntyy hetkessä lakanan kanssa purjevene. Tyynen pikkuesineet ja valokuvat tekevät aidon kodin. Nadja Räikän valosuunnittelu on taitavaa.

Heinäkuun alussa Meriteatteri järjestää Röölässä silliperinnekeskus Dikselin yhteydessä olevassa kotiteatterissaan festivaalin, jossa voi nähdä kaikki kolme näytelmää. Mukana on myös kaksi uutta ensi-iltaa.

 

Juttu lainattu Tamperelaisen sivuilta.

 

“Silli ja ikuisuus” – Demokraatin arvostelu Eikä merta enää ole:sta

Meriteatteri vieraili Teatteri Telakalla Tampereella 15.-17.4.2016 esityksellään “Eikä merta enää ole”. Demokraatti-lehden Pertti Julkunen kirjoitti esityksestä seuraavasti:

 

Meriteatterin Röölä-trilogian viimeinen osa käsittelee suomalaisen silliteollisuuden kukoistusta ja kuolemaa satamakylän ihmisten näkökulmasta. Samasta kulmasta nähdään muutakin. ”Eikä merta enää ole” on kertomus edistyksestä ja nostalgiasta, työstä ja luopumisesta.

Esitys on saanut paljon ihastunutta kiitosta. Tiesin, että kehu ei ole aiheetonta, sillä mukana on minulle ennestään tuttuja Nätyn näyttelijöitä. Hyvästä ennakkoasenteestani huolimatta yllätyin näkemästäni. Tämä on vielä parempaa kuin odotin! Meriteatteri löytää jotakin, jota kaikki taiteentekijät etsivät, mutta harvat löytävät. He osaavat luoda tunteen, jossa tuttu tuntuu vieraalta ja vieras tutulta. Siinä tunteessa yksinäinen ja kiitollinen katsoja saa yhteyden toisiin yksinäisiin ja kiitollisiin, hyvin erilaisiin katsojiin.

Sillitehtaan tyttö

Tuntuu selvältä, että merelliset ihmiset näkevät Meriteatterin esitykset toisin kuin sisämaalaiset. Olen liikkunut lapsena ja nuorena savolaisveneellä sisävesillä. Merellä en ole soutanut kertaakaan, mutta minulla on silti vahva tuntuma siitä, että järvi ja meri ovat eri elementtejä. Niissä vallitsee erilainen henki ja kulttuuri. Meriteatteri toi Telakan näyttämölle meren tunnelman. Vanhoista hetekoista tehty vene ja lakanasta tehty purje toivat rannikon oudon hengen. Rautaisella Saukko 1 –laivalla Jäämerta seilaavien sillimiesten työläiskulttuuri oli minulle vierasta lajia. Ja samalla kaikessa tässä oli jotakin totaalisen tuttua, jotakin tuskallisesti pistävällä tavalla omaa.

Näytelmän henkilöt kertovat kaipaavansa jotakin, jota eivät ole vielä saaneetkaan. Heitä kuunnellessani tunnen ikävöiväni jotakin, joka minulla jo on, ja jota en ole vielä ehtinyt menettää. Kaipuuta ja luopumista käsitellään henkevän hauskasti, niin kuin hyvässä teatterissa aina tapahtuu. Hauskuus pitää kiinni esityksessä. Henkevyys vie minut melkein huomaamatta omaan lapsuuteeni ja sukulaisteni traagisiin ja koomisiin, ei-merellisiin kokemuksiin. Tapahtuu jotakin, jossa vieraskohtainen muuttuu omakohtaiseksi ja jossa omakohtaisen tuntee vieraskohtaiseksi. Sellaista voi sanoa ”ikuisuuden kosketukseksi”.

Se, että jotkut tekevät ikuisuuden kosketuksia tahallaan, enemmän tai vähemmän kylmästi harkiten, tuntuu konstikkaalta. Mutta niin Meriteatterissa tapahtuu. Se, että kauniin vakava ikuisuus hipaisee katsojaa suloisen hupsuttelevasti, on Anni Mikkelssonin ohjaaman ensemblen maltillisen työn tulosta.

Yleensä sanotaan, että valot toimivat hyvin, kun niitä ei huomaa. Nyt huomasin Nadja Räikän suunnittelemat valot tarkasti. Niiden tarkka huumori loi kokonaisuutta komean suurpiirteisesti.

Näyttelijöiden työ oli esityksen pienestä volyymista huolimatta monipuolista. Laura Halonen näytteli nykyajan nuorta naista nöyristelemättömän nöyrästi. Aikatasojen erittelijänä hän toimi lähempänä ammattirooliaan (siis Laura Halosta) kuin henkilöhahmoaan (Tuulikki Niemeä). Vera Veiskola puolestaan työskenteli lähempänä henkilöhahmoaan, päähenkilö Tyyne Merimaata. Tai tältä ainakin nopeasti katsoen vaikutti. Parempi paneutuminen panee ajattelemaan, että Veiskola loisti kyllä ammattiroolinsa lähellä, mutta tuli sinne mutkan kautta, Tyynen tarina mukanaan.

Edistyksellinen silli

Sillitehtaan työläinen Tyyne menettää veljensä, enonsa, miehensä, maansa ja työnsä. Eikä mertakaan lopulta ole. Eikä riitä, että hän menettää. Hänen täytyy myös aktiivisesti luopua siitä, minkä hän passiivisesti menettää. Ikuisuus hipaisee katsojaa Tyynen persoonan kautta kipeästi.

Näytelmän miehet seilaavat Saukko Ykkösellä Jäämeren silliapajille — ja vetävät vesiperän. Nuotassa ei ole sintin sinttiä. Norjalaisten uivat kalatehtaat ovat vieneet kaiken. Näytelmä kertoo, miten säälimättömästi ns. edistys tuottaa tyhjyyttä, pettymystä, nostalgiaa ja ikävää. Myös se kehityksen vaihe, jota kulloinkin ikävöidään, on aikaisempien nostalgiatuhojen tuotosta. Monet yhteisömuodot hävitettiin ennen kuin sillitehdas saatiin pystyyn Rymättylässä. Sillitalous on muuttunut myös sen jälkeen, kun Saukot lakkasivat seilaamasta 70-luvulla. Norjan pieniltä Hurtigruten –rannikkolaivoilta näki vielä 80-luvun alussa myrskyn silmissä pomppivia pieniä kalastaja-aluksia. Nyt niitä ei enää ole. Eivätkä lokkien kuorot enää laula urkukuoroissa niin kuin silloin.

Silli on ollut mahtava edistyksellinen voima. Muistelen lukeneeni jostakin, että uusi säilöntämenetelmä keksittiin samoihin aikoihin, kun Shakespeare kirjoitti näytelmiään. Jättiläismäisinä massoina liikkuva kala helpotti elintarviketuotannon tarvetta muualla. Maaorjia voitiin vapauttaa tuleviksi tehdasorjiksi. Markkinat laajenivat. Laivat olivat puuta. Sahateollisuus, tukkijätkät ja koko Pentti Haanpään maailma ovat siis sillistä syntyisin.

Mutta miten juuri Haanpää Röölään liittyy? Siten, että tapa, jolla Rymättylän teatteri liittää elävää aikaa ja paikkaa historiaan, tuo hauskasti mieleen Piippolan vaarin sumeilemattomat asenteet.

Pertti Julkunen

(Juttu lainattu Demokraatin sivuilta.)

Annin haastattelu Helsingin Sanomissa 14.2.2016

Anni Mikkelsson siirsi työnsä mökilleen – perustamalla oman teatterin

Anni Mikkelssonille tärkeää oli ”oman jutun” tekeminen omilla ehdoilla, ja nyt hän tekee sitä omalta mökiltä käsin omassa porukassaan.

Kuva: KIMMO PENTTINEN
Anni Mikkelsson haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa meren äärellä Naantalin Rymättylässä.

Kuka?

Anni Mikkelsson, 28

  •  Meriteatterin johtaja ja käsikirjoittaja-ohjaaja. Vetää myös keikkaluontoisesti työpajoja ja koulutuksia.
  •  Perusti Meriteatterin vuonna 2013, koska halusi tehdä töitä omaehtoisesti. Aiemmin ohjannut ylioppilasteattereissa.
  •  Humanististen tieteiden kandidaatti, pääaineena teatteritiede.
  •  Asuu Helsingissä, paitsi kesät mökillä Naantalin Rymättylässä.

Tärkeä käänne urallasi?

Perustin Meriteatterin vuonna 2013. Aloitimme toimintamme kesäisin saaristossa toimivana teatterina, josta olemme kasvaneet ympärivuotisesti Suomea kiertäväksi ryhmäksi. Olen teatterin johtaja, käsikirjoittaja ja ohjaaja.

Miten päätös teatterista syntyi?

Halusin viettää mahdollisimman paljon aikaa mökillä Naantalin Rymättylässä. Työt veivät kuitenkin usein muualle. Tuli idea, että mitä jos järjestäisin itselleni töitä mökille. Perustin teatterin Rymättylään Röölän sataman vanhaan varastotilaan. Halusin tehdä teatteria omassa maisemassa, omilla ehdoilla ja omassa porukassa. Maksimoin itselleni hyvät työskentelyolosuhteet. Olen parhaimmillani, kun kukaan ei ole selän takana, vaan saan tehdä asioita omaehtoisesti.

Mitä käänteestä seurasi?

Se muutti kaiken. Saan tehdä omaa juttua ja juuri niin kuin itse haluan. Aluksi tiedossa oli vain, että käytössä on vanha varastotila ja että voimme asua koko kesän sukuni mökillä. Aloin kerätä Rymättylästä vanhoja tarinoita, joiden pohjalta syntyi esitys Merimies, muija, kalamiehen koira. Sittemmin se on täydentynyt kahdella esityksellä trilogiaksi, jonka osia on esitetty myös muualla Suomessa. Ensi kesänä pidämme festarit.

Kerro työryhmästä.

Aluksi sain mukaani kolme uskalikkoa: Antti Aution, Joel Mäkisen ja Vera Veiskolan. Trilogian toisessa osassa oli jo kuusi näyttelijää ja tuottaja. Ihmisten on alusta asti ollut pakko olla tietyntyyppisiä, jotta he ovat lähteneet mukaan ryhmään, jossa ei ole rahaa ja jossa täytyy tehdä paljon itse. Olemme myös saaneet hirveästi talkooapua.

Mitä olet oivaltanut työssäsi?

Meriteatterissa on tullut selväksi, miten tärkeää on, että ihmiset tukevat. Tuttu koreografi rohkaisi, että lähtekää kiertämään esityksillänne. Minulla ei ehkä olisi ollut muuten rohkeutta siihen. Tukea voi käyttää tukiverkkona tai trampoliinina, josta pystyy ponnistamaan. Yhteisöllisyys on puhki kulutettu sana ja nähdään usein sellaisena, mitä ei lähtökohtaisesti ole. Minulle se on normaalia. Se on yhdessä olemista ja tekemistä ja elämistä.

Mitä haluat tulevaisuudelta?

Haluan tehdä mahdollisimman hyvää, elävää ja alati kehittyvää teatteria. Toivon, että ihmisillä on entistä paremmat mahdollisuudet sitoutua Meriteatteriin ja että siitä saa riittävän elannon. Nyt se toteutuu joinain kuukausina vuodesta.

 

Anna-Sofia Nieminen / Helsingin Sanomat

Juttu lainattu Helsingin Sanomien verkkosivuilta.

Aamulehden kritiikki Laulu on meren laulusta 11.2.2016

Aamulehden arvio vierailustamme Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 11.2.2016:

“Meriteatterin lahjakkuus humahtaa päähän

kuin tynnyrillinen rommia”

Tältä tuntuu, kun lahjakkuus täyttää teatterisalin ja humahtaa päähän kuin tynnyrillinen rommia.Ensin naurattaa, sitten itkettää ja lopulta huomaa vain toljottavansa lavaa suu auki.Meriteatterin nuori tekijäporukka on pumpattu niin täyteen karismaa, että on suoranainen ihme, miksei heitä ylistetä maan jokaisessa mediassa kovaan ääneen.

No, nyt ylistetään. Tampereen Teatterin Frenckellin lavalla nähtiin torstaina täydellisyyttä hipova esitys. Laulu on meren laulu -näytelmässä on lähestulkoon kaikki, mitä teatterilta voi toivoa. On komediaa ja tragediaa, on terävää dialogia ja syvää viisautta. Eikä tippaakaan teeskentelyä. Siinä on koko elämä, sen laskut ja nousut. Näytelmässä on nuoruus, se mahassa kipristelevä toivo, ne unelmat joilla ei ole rajoja.

Lahja (Laura Halonen) haaveilee pääsevänsä pois kotikylästään ja sillitehtaalta, lähtevänsä Turkuun tai Ruotsiin. Mutta väliin tulee elämä ja rakkaus. Onni (Antti Autio) saa Lahjan jäämään ja elämään vierellään. Mitäpä muuta voisi tehdä, kun mies kuvailee naista näin kauniisti: “Sinä olet aallonmurtaja, tuulensuoja, ankkurin paikka ja majakan valo.”

Ja näytelmässä on myös vanhuus, eletyn elämän hyväksyntä ja itsensä löytäminen. Kuten Lahja toteaa elämänsä viime hetkinä: “En minä saanut mitään, mitä halusin ja silti sain kaiken.” Nuoruus ja vanhuus seuraavat toisiaan, ne erkanevat ja palaavat taas yhteen.

Ajatus tiivistyy uskomattoman hienossa balladissa, Siittämisen ja kivun laulussa, jossa muistutetaan, että “aina on jonkun kevät, jonkun syksy”. Itse asiassa kappale on niin loistava, että vaadin sen levyttämistä. Sen rinnalla monen suomalaisen folkpop-artistin tuotokset ovat höttöistä purukumihumppaa. Muutenkin näyttelijät laulavat ällistyttävän hyvin, ja kappaleet on sovitettu tyylitajulla. Tehkääpä saman tien kokonainen levy, minä ainakin ostaisin.

Toki myös Anni Mikkelsonin käsikirjoitus on silkkaa priimaa alusta loppuun. Sitä ei voi hehkuttaa liikaa. Alkupuolella katsoja saa ilmaisen vatsalihastreenin, kun kapteeni Aalto (Antti Tiensuu) tykittää häijyä stand up -ilotulitustaan. Jutut ovat kuin suoraan räävittömän merimiehen suusta napattuja.

Myös rakastumisen ja rakkauden päättymisen tarina on yksinkertaisen tyylikkäästi kerrottu. Aluksi mies ottaa vastaan, kun nainen kaatuu. Mutta sitten mies alkaa itse kaatuilla. Nainen jaksaa juuri ja juuri ottaa vastaan, kun roteva merimies rojahtaa päälle. Lopulta pullo vie miehen. Hän kaatuilee jonkin aikaa yksinään, kunnes ei enää jaksa nousta ylös.

5 tähteä

– Jussi Saarinen, Aamulehti

(Juttu lainattu Aamulehden nettisivuilta. Arvio ilmestynyt lyhyempänä versiona myös Aamulehden paperilehdessä 13.2.2016)